PARAMEDIKALISAATIO: TERVEYSTYÖTÄ LÄÄKETIETEEN KATVEESSA

(Summary: Paramedicalization: work for health in the shadow of medicine)

Sosiaalilääketieteellinen aikakauslehti (Finnish Journal of social medicine) 1995:3:217-223

 

RAIMO TUOMAINEN

hall.kand., suunnittelija

Pohjois-Savon sairaanhoitopiiri

PL 1777

70211 KUOPIO

puh. 971-173 597

 

JYRKI ELO

LL, M.Sc., ylilääkäri

KELAn Itä-Suomen aluekeskus

PL 178

70101 KUOPIO

puh. 971-192 370

 

MARKKU MYLLYKANGAS

THT, dosentti, yliassistentti

Kuopion yliopisto

Kansanterveystieteen ja yleislääketieteen laitos

PL 1627

70211 KUOPIO

puh. 971-162 922

Yhteyshenkilö: Raimo Tuomainen

 

15.8.1995

Paramedikalisaatio: terveystyötä lääketieteen katveessa

 

Medikalisaation rinnalla länsimaissa on edennyt paramedikalisaatio: lääketieteen ulkopuolisten terveysuskomusten korostuminen. Kansanomaista lääkintää on harjoitettu ympäri maailmaa; se voi erota nykylääketieteestä menetelmällisesti ja kysymyksenasettelunsa mukaan. Ilman toisenlaisen lähestymistavan ymmärtämistä vaihtoehtolääkintä voi vaikuttaa irrationaaliselta. Lääkärin rooli on kahtiajakoinen: toisaalta ymmärtäjän, toisaalta tuomarin. Sairas voi kaivata varauksetonta ymmärrystä, johon parantaja roolinsa ristiriidattomuudessa sopii. Lääketiede on luonnontieteellistyessään vaarassa menettää otteen ihmisen kokemuksesta. Vieraantuminen siitä osasta ihmistä, joka ei ole tieteellisesti tarkasteltavissa, ei välttämättä palvele terveyttä. Irrationaalisilla, tieteellisesti tarkastellen naiveilla tekijöillä voi olla hyvinkin ihmisen hyvinvointia ja terveyttä tukevia vaikutuksia. Näitä vaihtoehtolääkintä ei ainakaan aliarvioi.

 


PARAMEDIKALISAATIO: TERVEYSTYÖTÄ LÄÄKETIETEEN KATVEESSA

SUMMARY:

Paramedicalization: work for health in the shadow of medicine

Paramedicalization has increased along with medicalization. Emphasis on health beliefs outside medicine is increasing. Traditional medicine has been practised all over the world. The difference compared to medicine can be methodological or in problem definiti­on. Traditional or alternative medicine may seem irrational if one does not understand the underlying framework of thinking. Western physician is often facing a dual role: on one hand, she would deeply understand the patient and on the other hand, she is acting as a judge in trying objectively to fit the symptoms and signs into the medical framework. However, the patient may need understanding beyond any doubt. A traditional healer is not stuck with conflicting dual role and can provide better understanding and acceptance of the patient’s point of view. Medicine is in danger of loosing its grip on the patient’s experience. Alienation from the part of human being which is scientifically unexplorable may not serve the cause for health. Irrational, scientifically naive factors may, quite well, have effects that support the health and well-being of man. These factors and effects are not undervalued by alternative medicine.

- The whole text translated in English

 

Lääketieteellistyminen

 

Soveltavana ja kuolemaa uh­maavana lääketiede liittyy läheisesti oikean elämän problematiikkaan. Lääke­tie­de on keskeinen keino terveysongel­mien ratkaisemiseksi. Historiallises­ti katsoen sillä on moniin vaihtoehtoihinsa nähden sitä heikompi asema, mitä kauemmas muinai­suuteen silmätään (Vuori 1979). Lääkärit lääketieteineen saavuttivat eri­tyisaseman­sa vasta 1800-luvun lopulla (Rosen 1972, Her­manson 1990).

 

Antibioottien menestys useiden tappavien tautien hoidos­sa teki lopulta maallikoillekin uskottaviksi lääketieteelliset selityk­set. Lääketiede oli suvereeni näky­mättömis­tä pie­neliöistä johtuvien sairauksien hoidossa. Yliluonnollisuus hiipui tautien selityk­sessä (Sontag 1982). Nyttemmin kirurgian kypsyminen siirrännäistekniikoiden aikakaudelle on antanut lääketieteelle uutta glamouria ja saattanut ihmisen unelman itseään uusintavasta elimistöstä tieteen konkreettiseksi tavoitteeksi.

 

Medikalisaatio mer­kit­see lää­ke­tie­deins­ti­tuu­ti­on kas­vua sekä elä­mäntapahtumien ja poik­keavuuden lää­ke­tie­teel­listä­mis­tä. Medi­kalisaatio-proses­sissa lääketieteen valta laaje­nee ai­kai­sem­min ei-lääketie­teelli­si­nä pidetyille alu­eille (Zola 1978, Hem­minki ym. 1992). Lääketiede ja terveydenhuol­to ovat laajenneet lisääntymiseen, kasvuun, vanhenemiseen, kauneuteen, toiminta­kykyyn ja poikkeavuuteen (Hemminki 1993).

 

Medikalisaatio näkyy yhteiskunnassamme. Se ilmentyy konkreettisesti terveyteen liittyvi­en elinkei­nojen ja rahavir­to­jen kasvuna. Ajatuksellisesti ilmiö näyt­täy­tyy ris­ki­tie­toi­suu­den lisääntymisenä ja ter­veys­käsityksen laa­jenemi­se­na. Yh­teis­kunta­politiikassa medikalisaatio on havait­ta­vissa ter­veys­nä­kö­kohtien korostumisena; käytännössä lääketie­teen ja ter­veyden­huollon sta­tus nousee.

 

Medikalisaation rinnalla länsimaissa on edennyt paramedikalisaa­tio eli lää­ketiedeinstituution ulkopuolelle jäävien terveysuskomus­ten pai­nottuminen. Ter­veystavoitteisessa yhteiskun­nas­samme onkin tilaus myös mitä vaihtoehtoisimmil­le paranta­jil­le, jotka onnistu­vat yl­läpi­tämään uskoa parem­mas­ta voinnis­ta. Vaikka medi­kalisaatio ja paramedika­lisaa­tio ovat osin vas­tak­kai­sia, ne myös ruokkivat toisiaan huolehtimalla sii­tä, että tervey­den ja sairauden kysymykset pysyvät elämän fokuksessa. (Tuo­mainen ym. 1993)

 

Paramedikalisaatiossa on samat piirteet kuin medikalisaatiossakin: pyrkimys oman vallan kasvattamiseen ja markkinoiden luomiseen, kasvuhakuisuus sekä pyrkimys monopolisoida asiantuntemus.

 

Tässä artikkelissa pohditaan paramedikalisaation olemusta - sen sekä positiivisia että negatiivisia piirteitä - ja merkitystä suomalaisessa yhteiskunnassa sekä arvioidaan paramedikalisaation yhteiskunnallisia reunaehtoja.

 

Lääketieteen ulkopuolelle jäävä hoito

 

Ihmisellä on erilaisia oireita kahtena päivänä kolmesta (Myllykangas 1986). Ihmisen kokemista päivittäisistä oireista vain 2 % johtaa lääkäripalvelujen käyttöön (Elo ja Myllykangas 1986). Tätä taustaa vasten medikalisaatiolla ja paramedikalisaatiolla on lähes rajaton kasvualusta.

 

Itsehoito on yhteiskunnan kannalta toivottavaa. Se johtaa oletettavasti ihmisten terveydentilan kohentumiseen ja toiveit­ten mukaan vähentää julkisesti järjestettävien terveyspalvelujen tarvetta. Ihmisten on ar­vioitu hoitavan jopa 80 % kokemistaan terveydentilan häiriöistä ja sairauden aiheuttamasta hoidon tarpeesta joko itse, turvautu­malla muiden maallikoiden tukeen tai käyttämällä epäviralli­sia terveyspalveluja (Meriläinen 1986, ks. myös Myllykangas 1986).


Paramedikalisaation edetessä ei-lääketieteelliset hoitomuodot hankkivat lisää yhteiskunnallista painoarvoa. Paramedikalisaation alla on useita yleisesti käytettyjä käsitteitä, kuten vaihtoehtolääkintä, epävirallinen lääkintä, kansanlääkintä ja luonnonlääkintä. Nämä käsitteet ovat paljolti päällekkäisiä; ne kuvaavat usein samoja ilmiöitä hieman eri näkökulmista.

 

Vaihtoehtoisilla hoitomuodoilla tarkoitetaan niitä ajattelumalleja, koulukuntia ja hoitotoimia, joiden suhde biomedisiiniseen paradigmaan on ongelmallinen; niiltä ei myöskään ole vaadittu biomedisiinisessä mielessä tieteellistä testausta. Epävirallisen lääkinnän käsite on lähinnä hallinnollinen. (Vaskilampi 1992)

 

Yleisesti käytetään myös kansanlääkinnän käsitettä, jolla korostetaan sitä, että hoidon perusta on kansanperinteessä eikä tieteellisessä käsitejärjestelmässä. Kansanlääkinnässä erotetaan kaksi pääryhmää: vanhat kansanomaiset hoidot ja uudistehoidot - uudisteet on omaksuttu muista kulttuureista ja niille on usein tyypillistä kaupallinen massatuotanto. (Vaskilampi ym. 1984)

 

Luonnonlääkintä nimensä mukaisesti tukeutuu luonnon antimiin, siinä nimenomaisesti vältellään keinotekoista. Filosofisena perusajatuksena on, että luonto tarjoaa vahvistusta ihmisen omien parantavien voimien elvyttämiseksi. Suomessa viralliset luonnonlääkkeetkin rekisteröidään ja niitä on hyväksytty myös apteekkeihin (Vaskilampi 1992).

 

Kansanomaista lääkintää on harjoitettu ja harjoitetaan ympäri maailmaa. Osa kansan­lääkinnästä eroaa nykylääke­tieteestä menetelmällisesti ja kysymyksenasettelunsa mukaan: sekä sairauden käsite että pa­rannusriitin tavoite voivat hahmottua lääkinnöissä aivan toisin (Honko 1981). Ilman tätä toisenlaisen lähestymistavan ymmärtämistä kansanomainen lääkintä voi vaikuttaa irrationaaliselta.

 

Kansanlääkinnässä on käytetty "objektiivisestikin" lääkitse­viä aineita. Afrikkalaiset paran­tajat ovat hoitaneet reumatismia salisyylilla. Inkakulttuurilta on peritty kokaiini ja kiniini, efedriini kiinalaisesta kansanlääkinnästä. Näillä lääkkeillä on kansanlääkinnässä kuitenkin ollut mitätön vaikutus ilman asi­aankuuluvia loitsuja. Valtaosa lääkkeistä on ollut objektii­vi­sesti ­mer­ki­tyk­set­tömiä, mutta joukossa on ollut myös kertakaik­kisen vahingollisia lääkkeitä. Esimerkiksi Suomessa "pistostautiin" syötettiin lasinsiruja, koska sisäisiin pistoksiin kuului vastata toisilla pistoksilla. Nykytul­kinnan mukaan kansanlääkinnässä on käytetty ansiokkaasti hyväksi plasebo-vaikutusta, myös psykoterapeuttisia menetelmiä: sugges­tioita, hypnoosia ja sokkikäsittelyä. Parhaita kansanlääkitsi­jöitä voitaisiin pitää psykosomaattisen lääketieteen uranuurta­jina. (Honko 1981)

 

Paramedikalisaation kuva

 

­Ter­vey­den yl­lä­pi­tä­mi­sek­si on­ tar­jol­la mo­nen­lais­ta vaih­toeh­toa, joista osa lie­nee pyy­teet­tömän kut­su­muk­sel­lista, osa mark­kinahengen täyt­tä­mää toimin­taa, valtaosa kai molempia. Terveyden nimissä saatetaan myös määrätietoisesti harhauttaa asiakasta, huijata hyväuskoisia (Sumuvuori 1986). Eri hoitomuotojen taustalla olevat käsitykset ja teoriat ih­misestä, potilaasta, terveydestä, sairaudesta, hoidon tarpeesta, luonteesta, sisällöstä ja vaiku­tuksista eroavat (Meriläinen 1986). Stanwayn (1982) mukaan jo vuonna 1973 vaihtoehtoinen lää­ketiede sisälsi yli 130 erilaista hoitomuotoa ja -menetelmää.

 

Ei ole yksiselitteistä jakoa viralliseen lääketieteelli­seen hoitokäytäntöön ja sen vaihtoehtoihin. Esimerkiksi akupunktuuria ei voi selvästi luokittaa vain jompaankumpaan kategoriaan; samoin on laita erilaisten vitamiinien ja hivenaineiden käytön. Homeopa­tia on Suomessa lääketieteelle selvemmin vaihtoehto kuin monessa muussa maassa. Lääketieteen rajojen hämäryys on luon­nol­lis­ta: ei voi­da pu­hua mis­tään yh­des­tä lää­ke­tie­teelli­sestä totuu­des­ta, oi­keas­ta hoidos­ta (Payer 1989), kuten ei yh­teis­kunta­tietei­den totuu­desta ja oikeas­ta yhteis­kun­tapoli­tii­kas­ta­kaan. Todennä­köis­tä kuitenkin on, että osa vaih­toehto­hoidoista ei voi saada kuin marginaalisen lääke­tietei­li­jöiden joukon ym­märtäjik­seen tai puo­les­ta­pu­hu­jik­seen, joten nii­den vah­vistuminen on pi­kemmin pa­rame­di­ka­lisaatiota kuin medi­ka­lisaa­tiota. (Tuomainen 1994)

 

Ihmiset voivat kokea virallisen terveydenhuoltojärjestelmän ja koululääketieteen farmasioineen syystä tai toisesta itselleen vie­raak­si. Osalla ihmisiä on mieltymys nimenomaan omaehtoiseen ja epäviral­liseen apuun. Etenkin lääkäri saatetaan nähdä yhteiskunnan, "systeemin" edustajaksi (Saano 1993). Muun muassa so­si­aa­li­puo­lel­la on yh­teisö­jä, jois­sa on­gel­mai­set tu­keu­tu­vat juuri epä­vi­ralli­seen tu­keen, toi­siinsa (esim. Tuo­mai­nen ym. 1990, Kum­pusalo 1991).

 

Toisaalta terveyspalvelujen käyttöä koskevien tulos­ten mukaan samat henkilöt käyttävät yleisesti sekä virallisia että epävirallisia hoitoja (Saano 1993). Esimerkiksi kuopiolaisista vaatetusalan naistyöntekijöistä usein lääkärissä käyneet käytti­vät vaihtoehtopalvelujakin muita useammin (Vaskilampi ym. 1984). Vaskilammen (1992) tutkimuksen mukaan vain prosentti työikäisestä väestöstä ­oli vuo­den ai­ka­na turvautunut pelkästään vaihtoehto­hoi­toi­hin.

 

Meriläisen (1986) tutkimuksessa todettiin naisten käyttävän kaikkia tutkittuja vaihtoehtoisia hoitoja miehiä yleisemmin. Luontais­tuotteiden kuten muidenkin uudisteiden käyttö näytti leviävän etelästä pohjoiseen, kaupungeista maaseudulle, nuorilta iäkkäil­le, koulutetuilta vähemmän koulutetuille ja naisilta miehille. Perinteisten hoitojen käyttöä oli vähiten Etelä-Suomessa. Nimenomaan uudistehoitojen käyttöön näytti liittyvän protestia lääketieteelliselle hoidolle. (Meriläinen 1986)

 

Vaskilammen (1992) tutkimuksen mukaan työikäisen väestön enem­mistö kuului edelleen virallisen terveydenhuollon piiriin. Puo­let työikäisestä väestöstä oli käyttänyt luontaistuotteita. Uu­distehoitoja oli edellisen vuoden mittaan käyttänyt kaikkiaan nel­jän­nes ja pe­rin­teis­tä kansanlääkintää 14 %. Luontaistuottei­den käytön taustalla oli kroonisia sairauksia ja psykosomaattisia oireita. Etenkin koulutetut naiset näyttivät käyttävän luontais­tuotteita. Nuoremmat ja kaupunkilaiset käyttivät nimenomaan uu­distehoitoja, vanhemmat ja maaseudun asukkaat perinteisiä hoito­ja: voitiin puhua kahdesta vaihtoehtolääkinnän käyttömallista. (Vaskilampi 1992)

 

Suomessa vaihtoehtolääkinnän profiili on erilai­nen kuin muualla Euroopassa, jossa ovat korostuneet homeopatia, akupunktio ja manuaaliset hoidot. Kuppaus on muualta lähes ka­donnut. Suomessa vaihtoehtolääkintään hakeutuminen on suhteelli­sen yleis­tä moniin mui­hin maihin verrattuna. (Vaskilampi 1992)

 

Pettymystä lääketieteeseen

 

Talidomidikatastrofi ja lisääntynyt tietoisuus lääkkeiden sivuvaikutuksista ovat rikkoneet illuusion yksinomaan hyvää tekevis­tä lääkkeistä. Lääkkeiden sivuvaikutusten pelko on nykyisin suu­ri; ehkä vain luonnonlääkkeiltä osataan odottaa täyttä puhdista­vaa vaikutusta, jopa ihmeparanemista. (Saano 1993)

 

Saanon (1993) mukaan on yleistä pelko, että lääkäri ei usko potilaan oireita vaan toteaa hänet luulosairaaksi, kun taas kan­sanparantaja suorastaan siunailee oireiden vaikeutta. Lääketie­teen houkuttavuutta voi heikentää sen nimenomainen pyr­ki­mys ob­jektiivisuuteen. Sairauteen liittyy kuitenkin aina kolme teki­jää: lääkintä, magia ja uskonto (Herzlich 1973). Vaihtoehto­pa­rantamisen suosiota lisännee maallistuminen, jolle haetaan vas­tapainoa (Saano 1993). Luonnon­lääkkeen säännöllinen käyttö on verrattavissa amuletin kantami­seen, jolla voi torjua sairautta.

 

Lääkärin rooli on kiusallisen kahtiajakoinen: toisaalta ym­märtäjän, toisaalta tuomarin. Lääkäri ei voi täysin rinnoin läh­teä mukaan asiakkaansa kärsimykseen, vaan hänen on yhteiskunnal­lisen tehtäväksiannon vuoksi säilytettävä jonkinlainen välimatka ja - jopa epäilys. Lääkärille esimerkiksi selkäkipuinen on paitsi asiakas myös potentiaalinen etujen tavoittelija, kivul­le kun ei löydy selvää objektiivista mittaa. Sairas voi kaivata nimenomaan varauksetonta ymmärrystä, johon parantaja roolinsa ristiriidattomuudessa sopii.

 

Asiantuntijan roolin vastapuolena on maallikon rooli. Maallikko on riippuvainen asiantuntijan tiedoista, tulkinnoista ja osaami­sesta. Käytännössä voimakas asiantuntijavalta johtaa regressiivi­syyteen. Syntyy riippuvuusrakenteita, jotka pahimmillaan saatta­vat kansa­laiset asiantuntijain armoille. (Lindqvist 1990)

 

Valtaa haetaan paitsi markkinaosuuksien kasvattamiseen myös suhteessa yhteiskunnalliseen päätöksentekoon. Paramedikalisaatio joutuu tässä kilpailuun medikalisaation kanssa. Valtaa haetaan virallisen terveydenhuollon reviiriltä mm. korostamalla lääketieteen teknokraattisuutta ja kyvyttömyyttä potilaiden kokemuksellisten toiveiden tyydyttämisessä. Samalla suorasti tai epäsuorasti viitataan vaihtoehtohoitojen kaikkivoipaisuuteen. Valta ja markkinat kuulunevat sille, joka lupaa enemmän.

 

Objektiivinen ja subjektiivinen ulottuvuus

 

Oman lukunsa terveyden asiantuntijoista muodostavat erilaiset magiikan eks­per­tit. Näiden eksperttiys on niin subjektiivista, ettei se ole käytännössä millään toden­net­tavis­sa, mutta jotka jotenkin vetoavat hätäisiin ihmisiin. (Kar­ja­lai­nen ym. 1991)

 

Useimmat maailmankatsomuksellisesti sitoutuneet terapialiikkeet ovat pohjimmiltaan spiritu­alistisia. Ne pitävät henkeä ensi- ja ainetta toissijaisena. Etenkin monissa idästä vaikutteita saaneis­sa liikkeissä pidetään aineellista maailmaa ja esimerkiksi somaat­tisia sairauksia harha­na tai sekundäärisinä ilmiöinä. Näin paran­nusmetodien on oltava luonteeltaan henkisiä. Itse­tuntemus, medi­taatio, rituaalit ja rukous priorisoidaan lääkkeisiin nähden. (Heino 1984)

 

Heino (1984) on sisällyttänyt Suomen uskonnollisia liikkeitä kuvaavaan teokseensa terapeutti­sia liikkeitä, joilla hän näkee olevan myös likimain uskonnollisen taustan. Tällaiset vaihtoehtoiset hoitomuodot ovat tulleet Suomeen muutaman viime vuosikymmenen aika­na; vuonna 1984 perustet­tiin Vaihtoehtoisten Hoitomuotojen Keskusliitto, joka pyrkii kouluttamaan hoitomuotojen harjoittajia yhteiskuntamme edellyttä­mälle tasolle. (Heino 1984)

 

Lääketieteen totuuskysymykset ovat muuttuneet tieteellisen tutkimuksenteon kysymyksiksi. Ne ovat suurelta osin teknisiä ja organisatorisia kysymyksiä. Elämän, kuoleman ja kärsimyksen kysymykset on transformoitu yksilön ul­kopuolisiksi ja teknisiksi ongelmiksi, joihin ratkaisut etsitään byrokraattisesti tuotetuista teknologioista. (Vaskilampi 1992)

 

Tämä sama ulkoistaminen ja teknistäminen on havaittavissa nyttemmin myös kaupallisessa uuskansanlääkinnässä. 90-luvulla ovat Suomessa yleistyneet terveyttä vaihtoehtoisesti kauppaavat ilmaisjakelulehdet, joissa keskeinen ilmiö näyttää olevan aivan oman farmakopean muodostuminen. Vanhakantainen kansanlääkkeiden valmistus on tosin miltei tyrehtynyt (Hernesniemi 1987). Monet terveystuotteet elävät tietyn villityksen ajan, jos kohta klassikkojakin, kuten ginsengjuuri, on mukana. Osa tuotteista on apteekki-, osa luontaistuotekauppatavaraa. Myös Vaskilampi (1984) on todennut, että vaihtoehtohoito on teknistymässä, institutionalisoitumassa ja tieteellistymässä. Samalla hänen mukaansa kuitenkin hoidon mystinen, maaginen tai uskonnollinen luonne on syventynyt.

 

Paramedikalisaation yhteiskunnalliset reunaehdot

 

Saano (1993) on tulkinnut paramedikalisaation keskeiseksi pe­rusvoimaksi länsimaissa ikärakenteen muutoksen: vanhusten määrän lisäännyttyä ovat nivelkulumat, syöpätaudit ja sydänsairaudet yleistyneet. Näihin ei ole helppoa parantavaa lääkitystä, ei myöskään kansantajuista selitystä - lääketiede ei ole lunastanut lupauksiaan, joita se Saanon mukaan ei tosin ole antanutkaan. Sumuvuoren (1986) mukaan suurin osa Suomessa syöpään sairastuneista on kokeillut jotain vaihtoehtolääkintää.

 

Vaskilampi (1992) taas korostaa, että kehittyessään hyvinvointi­valtio liitti entistä selvemmin yhteiskunnallisen intressin vi­ralliseen terveydenhuoltoon. Vain yksi legitiimi oppi hyväksyttiin, luonnontieteeseen sitoutunut lääketiede, kun taas muut hoitomuodot jäivät julkisen tuen ja säännöstelyn ulkopuolelle. Näin terveys- ja sairausasiat on onnistuttu siirtämään yksityi­seltä alueelta julkiselle. Käytännössä terveyskulttuurit muut­tuivat byrokraattisiksi ja professionaalisiksi (Freidson 1970, Il­lich 1976). Hyvinvointivaltioon kohdistunut kritiikki on ky­seenalaistanut valtajärjestelmien legitimiteetin ja vaikuttavuuden (Mishra 1984), mikä on heijastunut myös terveydenhuoltoon koh­distuvana kriittisyytenä (Vaskilampi 1992).

 

Kun yhteiskunta on maallistunut, terveydestä on tullut keskeinen oikeiden totuuksien etsimisalue (Tikkala ym. 1991). Terveysopit antavat vastauksia ihmistä askarruttavaan ongelmaan, kuinka tulisi elää. Lääketiede kuitenkin pyrkii objektiivisuuteen, kylmiin tosiasioihin. Se ei tarjoa pelastussanomaa. Sen toimintamalli on tietystä maallikolle käsittämättömyydestään huolimatta perin tekninen ja arkipäiväinen.

 

Ihmisellä on yleisesti halu uskoa johonkin arkipäivää suurempaan. Pyhä, mystinen, tekee arjesta mielekkäämmän, antaa tarkoitusta. Tarkoituksen tavoittelu on lähellä pyrkimystä kohti harmoniaa, oman kokemuksen hallintaa. Lääketiede sulkee tällaiset henkisen kasvun tavoitteet parantumisprosessin ulkopuolelle.

 

Vaihtoehtolääkintä nojaa tiettyihin perusideaaleihin, arvostuksiin, joita ovat luonnonmukaisuus, kokonaisvaltaisuus, yksilöllisyys, lempeys, elinvoimaisuus ja puhtaus (Vaskilampi 1992). Jos tällaiset arvot yhteiskunnassa vahvistuvat, vaihtoehtolääkinnän mainosarvokin kasvaa. Vaihtoeh­tolääkintä uskaltaa vielä luvata jopa superterveyttä (Vaskilampi 1992).

 

Yksityisen terveydenhuollon ja vaihtoehtolääkinnän suosion syynä saattaa olla myös patriarkaalisuuden vähyys. Virallinen jär­jes­telmähän ei ole yhtä suosiollinen palvelujen käytölle ilman il­meistä syytä; perimmäinen toive on, että julkisten sairaanhoi­to­palvelujen käytölle löytyisi objektiivinen diagnoosiperuste. Lääkäreille onkin sälytetty varsin patriarkaalinen portinvarti­jan tehtävä: ihmisen subjektiivinen pahoinvointi ei riitä tiettyjen etujen saa­vuttamiseksi, vaan lääkäri määrittää todellisen tilan, näin "objektiivisen" tar­peen. Kaupallisessa terveystyössä ei taloudellisten etujen takia si­vuuteta asiakkaan subjektiivista kokemusta. (Elo ym. 1989)

 

Saanon (1993) mukaan valtaosa luonnonlääkinnän suosiosta on kaupallisesti aikaansaatua. Myös Suomessa näyttää o­le­van it­se­hoidollisessa särkylääkkeiden kulutuksessa kaupalli­ses­ti ai­heu­tet­tua ylikäyttöä (Arola 1993). E­ri­tyi­sen te­hok­kaan mark­kinoin­nin maas­sa, U­SA:­ssa, ra­vin­to­lisien (luonnon­lääk­keet, vita­miinit ja hi­venai­neet) käyt­tä­jiä on ehkä 40 % väestös­tä (Le­vy ja Schucher 1987). USA:­ssa nuo­ruu­den ihan­nointi on syn­nyttä­nyt suu­ren tar­peen tuot­teil­le, joilla voi­tai­siin es­tää eli­mistön iän mukainen rappeutu­mi­nen.

 

Vaihtoehtoisten hoitojen kaupallisuus ja markkinahakuisuus näkyvät lukuisten ilmaisjakelulehtien sivuilla. Osin markkinoiden kasvattaminen ilmentyy vaihtoehtohoitojen profiloitumisena omaksi erikoisalakseen virallisen lääketieteen ulkopuolella. Osin markkinoita haetaan hämärtämällä rajaa viralliseen terveydenhuoltoon, mm. antamalla hoidoista näennäistieteellisiä selvityksiä.

 

Niin medikalisaatio kuin paramedikalisaatiokin hakevat kasvua. Jatkuva kasvu takaa alalla varmemman toimeentulon. Tässä kasvuhakuisuudessa suuntaukset tukevat toinen toistaan.

 

Koska vaihtoehtoisia hoitoja ei julkisesti tueta, toiminta suurelta osin tapahtuu kaupallisin ehdoin. Näin paramedikalisaatio ehkä ilman vaihtoehtoisten hoitajienkin tahtoa joutuu etenemään luomalla mainonnalla suuria luuloja, jotka tosin myös voivat olla sen voimavara, suggestiivinen efekti.

 

Ovatko lääketieteen rajat ylittämättömät?

 

Voi väittää, että vaihtoehtolääkinnän valtapiiri on ylivertainen. Sehän ulottaa alueensa kaikkeen inhimilliseen toimintaan, mutta tuon lisäksi se kattaa ajan ennen syntymää ja jälkeen kuoleman (Vaskilampi 1984). Medikalisaatiolla on täten paramedikalisaatiota ilmeisemmät rajat.

 

Lienee totta, että lääketiede on luonnontieteellistyessään vaa­ras­sa menettää otteen ihmisen kokemuksesta, hädäntunteen kohtaa­mi­sesta. Vieraantuminen siitä osasta ihmistä, joka ei ole tie­teellisesti kosketeltavissa, ei välttämättä palvele terveyttä. Irrationaalisilla, tieteellisesti tarkastellen naiveilla teki­jöillä voi olla hyvinkin ih­mi­sen hy­vin­voin­tia ja terveyttä tuke­via vaikutuksia. Näitä vaihtoehtolääkintä ei ainakaan aliarvioi.

 

Useiden vaihtoehtolääkinnän hoitomuotojen ja oppirakennelmien kehittäjinä on ollut lääkäreitä. Esimerkkeinä mainittakoon homeopatia, aleksandertekniikka ja Bach-yrttilääkintä. Nykyisin vaihtoehtolääkinnästä lienevät kiinnostuneimpia nuoret lääkärit, yleislääkärit ja psykiatrit. (Vaskilampi 1984)

 

Valtahakuisuus johtaa medikalisaation ja paramedikalisaation osin sylikkäin niin, että vaihtoehtohoitojen piiristä kehittyy oppiriitoja virallisen lääketieteen sisälle. Pyrkimys vaikuttaa ja kontrolloida yhteiskunnallista päätöksentekoa luo paineita vaihtoehtoisen lääketieteen ulkoasun virallistamiseen, vaikka käsitejärjestelmä säilyttääkin alkuperäisyyttään. Konkreettisesti paramedikalisaation valta näkyy eduskunnassa esiintyvänä kiinnostuksena vaihtoehtoisten hoitojen julkiseen tukemiseen, terapeuttien julkisessa statuksen noteeraamisessa sekä lainsäädännöllisten markkinarajoitusten välttämisenä tai vähentämisenä.

 

Käytännössä lääketieteen ja ei-lääketieteen rajankäynti on sidoksissa erilaisten auktoriteettien, etenkin tiedemaailmassa meritoituneiden henkilöiden hyväksyntään. Jonkin hoitomuodon positiivinen arviointi lääketieteellisessä väitöskirjassa saattaa integroida hoidon osaksi maan hoitokulttuuria.

 

Paramedikalisaatioon liittyy myös professionaalisuutta, vaikka hoidoissa korostetaankin ihmisen omia vaikutusmahdollisuuksia. Usein “oikeaoppista” hoitojen osaamista ja ymmärrystä ihmisten ongelmien tunnistamiseen ei ole kuin tietoon vihityillä. Professionaalisuus toimii paramedikalisaatiossa samalla tavalla vallan välineenä kuin medikalisaatiossakin. Lisäksi sillä on merkitystä ehkäistäessä liikaa sulautumista viralliseen terveydenhuoltoon.

 

Käytännön lääkäritoimessa lääketieteellistä viitekehystä ei välttämättä oteta ylen vakavasti. Inhimillisessä kommunikaatiossa hyödynnetään muutakin kuin tiedettä. Etevä lääkäri ei elä tieteellisessä umpiossa vaan terveyden edistämistoiminnassaan käyttää vuorovaikutusavujaan, tunnistaa objektistaan subjektin. Näin lääkinnät eivät ole välttämättä toisilleen vastakkaisia: lääkärinpraktiikka voi ajatuksellisesti hyvinkin olla valistunutta kansanlääkintää.

 

KIRJALLISUUS:

 

Arola H. Lääkemarkkinointi lisää turhaa käyttöä. Kelan Sanomat 1993:9:14.

 

Elo J, Myllykangas M. Koetut oireet ja niiden johdosta suoritetut toimenpiteet. Sosiaalilääketieteellinen Aikakauslehti 1986:23:28-38.

 

Elo J, Tuomainen R, Myllykangas M. Turha terveyskeskuskäynti - terveyskäsitysten kriisi. Sosi­aalinen Aikakauskirja 1989:3:9-15.

 

Freidson E. Profession of medicine. Harper & Row, Publishers Inc., New York 1970.

 

Heino H. Mihin Suomi uskoo. Uskonnolliset ja maailmankatsomuksel­liset liikkeet. WSOY, Porvoo 1984.

 

Hemminki E. Nainen ja terveydenhuolto tutkimuksen kohteena. So­siaalilääketie­teellinen Aikakauslehti 1993:30:169-175.

 

Hemminki E, Kangas I, Topo P. Lääketieteellinen teknologia ja vaihdevuodet - esimerk­ki medika­lisaa­tiosta. Teoksessa Karisto A, Lahelma E, Rahkonen O (toim.). Terveys­sosiologia. WSOY, Porvoo 1992, s.96-106.

 

Hermanson T. Kilpailutilanteesta asiantuntija-asemaan. Suomen Lääkärilehti 1990:45:3117-3119.

 

Hernesniemi A. Kansanparantajat terveydenhuollon kentässä. Teoksessa Hänninen O, Sumuvuori H, Meriläinen P, Vaskilampi T (toim.). Kansanparannus eilen ja tänään - huomisen tutkimushaaste. Lääkintöhallituksen julkaisuja, nro 96. Helsinki 1987, s.60-71.

 

Herzlich C. Health and illness. A social psychological ana­lysis. Academic Press, London 1973.

 

Honko L. Uskontotieteen näkökulmia. WSOY, Juva 1981.

 

Illich I. Medical nemesis. Pantheon Books, Inc., New York 1976.

 

Karjalainen J-M, Lindqvist M, Saares K, Voutilainen P. Terveyden portinvartijat. Preventio ja asiantuntijavalta terveydenhuollon eettisenä ongelmana. Sosiaali- ja terveyshallitus. Raportteja 39/1991. Helsinki 1991.

 

Kumpusalo E. Sosiaalinen tuki, huolenpito ja terveys. Sosiaali- ja terveyshallitus. Raportteja 8/1991. Helsinki 1991.

 

Levy AS, Schucher RE. Patterns of nutrient intake among dietary supplement users: attitudinal and behavioral coordinates. J Am Diet Ass 1987:87:754-760.

 

Lindqvist M. Auttajan varjo. Pahuuden ja haavoittuvuuden ongelma ihmistyön etiikassa. Otava, Keuruu 1990.

 

Meriläinen P. Väestön terveydenhoidon kokonaisuus: itsehoito, virallisten ja epävirallis­ten terveyspalvelujen käyttö sekä nii­tä määräävät tekijät. Kuopion yliopiston julkaisuja. Yhteiskun­tatie­teet. Alkuperäistutkimukset 1/1986. Kuopio 1986.

 

Mishra R. The welfare state in crisis, social thought and so­cial change. The Harvester Press Publishing Group, Brighton 1984.

 

Myllykangas M. Päiväkirjamenetelmä koettujen oireiden ja lääk­keiden käytön tutkimises­sa. Kuopion yliopiston julkaisuja. Kan­santerveystiede. Alkuperäistutkimukset 2/1986. Kuopio 1986.

 

Payer L. Medicine and culture. Notions of health and sickness. Victor Gollancz, London 1990.

 

Rosen G. The evolution of social medicine. Teoksessa Freeman H, Xevine S, Reeder L (toim.). Handbook of medical sociology. Prentice-Hall, New Jersey 1972, s.30-60.

 

Saano V. Luonnonlääkinnän suosion taustalla olevat tarpeet. Suo­men Lääkärilehti 1993:48:3271-3275.

 

Sontag S. Illness as metaphor. Penguin Books, Harmondsworth 1982.

 

Stanway A. Alternative medicine. A guide to natural therapies. Penguin Books, London 1982.

 

Sumuvuori H. Kansanlääkinnän asema virallisen terveydenhuollon rinnalla. Teoksessa Hänninen O, Sumuvuori H, Meriläinen P, Vaskilampi T (toim.). Kansanparannus eilen ja tänään - huomisen tutkimushaaste. Lääkintöhallituksen julkaisuja, nro 96. Helsinki 1987, s.111-120.

 

Tikkala H, Myllykangas M, Tuomainen R. Sekularisoituminen vai uskonnollistuminen? Malli elämänkat­somuksista kognitiivisen dissonanssin vähentämisstrategioina. Kirkon tutkimuskes­kus, Sar­ja C nro 39. Tampere 1991.

 

Tuomainen R. Lääkäri ja maallikko medikalisaation paineissa. Suomen Lääkärilehti 1994:49:2363-2366.

 

Tuomainen R, Hirvonen J, Martin M, Mönkkönen U. Lähikuva jär­jes­täytyneestä syrjäytyneestä. Sosiaalinen Aikakauskirja 1990:5:16-20.

 

Tuomainen R, Myllykangas M, Elo J. Medikalisaatio: ter­veyden mielikuvin kohti menestystä. Sosiaalinen Aikakauskirja 1993:5:22-28.

 

Vaskilampi T. Vaihtoehtoinen terveydenhuolto hyvinvointivaltion terveysmark­kinoilla. Jyväskylän yliopisto. Jyväskylä studies in education, psychology and social research 88. Jyväskylä 1992.

 

Vaskilampi T. Vaihtoehtolääkinnän monet kasvot. Sosiaalilääketie­teellinen Aikakauslehti 1984:21:145-148.

 

Vaskilampi T, Elo J, Myllykangas M. Kansanlääkinnän ja luontais­tuotteiden käyttö - tutki­mus kuopiolaisista vaatetusalan naistyön­tekijöistä. Sosiaalilääketieteellinen Aikakauslehti 1984:21:149-157.

 

Vuori H. Lääketieteen historia. Gummerus, Jyväskylä 1979.

 

Zola IK. Medicine as an institution of social control: the medi­calizing of society. Teokses­sa Tuckett D, Kaufert JM (toim.). B­asic readings in medical so­ciology. London 1978, s.254-260.

 

paramedikalisaatio, medikalisaatio, vointihoidot, lääketiede, vaihtoehtohoidot, kansanlääkintä, luonnonlääkintä

eXTReMe Tracker