MINÄ KUN EN OSAA ELÄÄ
Minä kun en osaa elää,
kirjoitan runoja.
Minusta sentään jää suoria rivejä,
vaikka taival on
ollut määrätöntä.
Joskus rantaudun ikuisuuteen,
antaneena itselleni anteeksi,
ettei minussa
ollutkaan paljoa järkeä
ja että parhaani yrittäneenäkin
vain kompastelin jalkoihini.
Olen ollut sipsuttavinani nätisti,
mutta tallonutkin huonekaluja murskaksi.
Hyvä runo on
melkein yhtä monitasoinen kuin elämä,
muttei ihan niin pitkä.
Sen parissa olen yrittänyt nyhrätä,
sentään ollut poissa pahanteosta.
Ja voihan se runo jäädä
ikuiseksikin, kuten rakastelu.
(Raimo Tuomainen)
KUN JUNATKIN EKSYVÄT
Kun junatkin eksyvät,
minä rukoilen armoitusta itseltäni.
Ryöstän vapaalippuja pois jokaisesta unesta.
Vannon uskollisuutta kenelle hyvänsä,
joka vain lupaa paljon.
Ei ole rajaa.
Tiedän pelkääväni eniten omia pelkojani,
mutta ripustaudun niiden jatkeeksi.
Olen ehkä väärä ihminen kysymään,
mutta vaadin itseltäni vastauksia:
miksi, miksi ja miksi?
Kyllä minä vastaan,
mutta vastaukset tulevat sarjatulena kuin konekivääristä.
Ei sellaisesta ota mitään selvää.
Ne väittävät minua mestariksi.
Vaikka hukkasin liputkin.
(Raimo Tuomainen)
OLEN TÄYNNÄ PILKKUVIRHEITÄ
Olen täynnä pilkkuvirheitä.
Siksi pyrin siihen,
että minut tavataan vain kiireisesti, pirun ohimennen.
Noin niitä ei aina huomaa.
Haluan ilmaista virheettömyyttä,
niinpä edes tekstini ovat pullollaan erheettömyyttä.
Vaikka joskus niihinkin pujahtaa kielivirhe.
Asiasta toiseen.
Suurimmat viisauteni ovat lainasanoja,
joista olen ylpeä.
(Raimo Tuomainen)
EHKÄ
Osaan lausua ehkä niin monella kielellä,
että minut voitaisiin kruunata
epävarmuuden prinsessaksi.
Vain sukupuoleni ehkäisee seremoniaa.
Mutta siideri minulle maistuu siinä missä
varteenotettavammillekin neidoille,
niille varteenotettavimmillekin.
Kuten näette, niin herkästi sekoan sanoissakin,
mutta jossain minä kenties olen hyvä. Ehkä.
Voin olla väärässäkin.
Siideri sen kunniaksi!
(Raimo Tuomainen)
OLEN TYHJÄ
Olen tyhjä, vain muutama rooli ja vaatteita.
Joku puhalsi minut tällaiseksi - minun kuuluisi olla littana.
Sen ymmärtävät vain ne, jotka ovat ristikkoni ratkaisseet.
(Raimo Tuomainen)
TAHTO LUULLA
Näin pystypäin seisomme, antaa vain tuulla.
Ei ihmistä paine saa vaipumaan.
Me tahdomme tietää ja totuuden kuulla.
Vain nivel on valmis taipumaan.
Vaan vahvempi vielä on tahto luulla.
(Raimo Tuomainen)
ALEMMUUS
Ne virittivät hienoja kieliään,
joita juuri minä en ymmärrä.
Osaan vain viittoa,
että menkää pois.
Ne tuntevat kaikki jumalan puolitoista salaista nimeä, niitä ne mumisevat.
Minä vain katson niitä, piilotellen halveksuttavuuttani.
Ne ottavat osaa.
Kaikki kuulevat niiden naurut, ja ne jäävät kaikumaan sopukkaan korvien väliin.
Niiden rinnalla itsensä löytää syvästä kaivosta, josta ei edes voi viittoa,
että lentäkää pois ja: pelastakaa silti!
Ja kun kastan sormen veteen, tiedostan,
että sitä riittää ja riittää, pohjattomiin - jos väsyn, ei ole mitään, mikä ei minua hukuttaisi.
Niiden tarkoitus on juuri tämä: pieni hymynvire kasvoilla tehdä selvää pimeän kansasta.
Niille merkitsee vain valo ja totuus, enkä edusta kumpaakaan.
Ei auta.
Joko minä putoan helvettiin tai suljen silmäni.
Ikään kuin niitä ei olisi.
Tämä valhe minun vielä on kokeiltava.
(Raimo Tuomainen)
ELLEN OLISI TÄLLAINEN
Ellen olisi tällainen kuin olen,
riemuitsisin elämästä paljon keskimääräistä enemmän.
Osaatteko edes kuvitella, kuinka ajatukseni karkeloisivat?
Pulppuaisin rakkautta ja ideoita - ja runoa.
Sitä minä rummuttaisin ja laukaisisin taivaalle,
että kaikki - kaikki! - ymmärtäisivät.
En minä peittäisi mitään, en piilottaisi mitään pöytälaatikkoon.
Jos vain olisin toisenlainen kuin olen.
(Raimo Tuomainen)
MINUSTA PUUTTUU
Syvyys minusta puuttuu.
Minua on vain ohuelti, jos kohta monenlaisilla pinnoilla.
Edukseni on luettava,
että minua valuu rohkeasti syöverien reunoillakin.
Mutta sisäiset ulottuvuudet…
En yllä mittoihin, joissa muodostetaan harras vakavoituminen,
en surussakaan.
Olenhan pilaa.
(Raimo Tuomainen)
HALUAN KUULLA
Haluan kuulla kaikki elämäni äänet vielä uudelleen.
Valmis olen niihinkin, joita en osannut havaita.
Näkymättömät, käyttämättömät avaimet helisevät ehkä raskaimmin.
Moni poluistani on ollut synkeän yksinäinen,
monella olen jäänyt toisten jalkoihin.
Mutta askelteni äänet, ne soivat kaikki kauniisti. Ah!
(Raimo Tuomainen)
NIIN OLEN ODOTTANUT
Niin olen odottanut, niin.
Että minussa sikiää suuria oivalluksia
kantamaan ihmiskuntaa nykäyksen verran valoon päin.
Tai edes yhteiskuntaa. Sentään minua.
Mutta niin pikkiriikkisiä ovat ajatukseni, refleksejä. Lumihiutaleita tai hiekanjyviä.
Sievänsieviä toki, mutta tuosta vain puhallettavissa.
Kirjoitettaessa ne tiivistyvät niin mitättömiksi, että yksi silmäys tekee niistä poisluettuja.
Ja mitä vielä: niihin iskostunut käsittämätön pöly, niin likaista, niin paheellista!
Ja valokin - aurinko laskee yötä päivää.
(Raimo Tuomainen)
MIKSI KAIKKEEN?
Miksi kaikkeen aina on niin pitkä matka?
Siten perille ei pääse milloinkaan.
Toistan lähtöä matkaan, mutten loppuun jatka.
Päivät painavat. Enkä kestä illoinkaan.
Sankaruudet, saavutukset murheen tuovat,
taivaanrantaan kun ne jäävät hohtamaan.
Jonkin kaihon ainaisen ne sieltä luovat.
Niihin itseään ei pysty johtamaan.
Miksi tyytymättömyys vain hengen niittää?
Voiton tietä en siis kasva kulkemaan.
Keskeneräisyyttä, uupumusta riittää.
Joutuu pettymyksen syliin sulkemaan.
On vaikeaa saavuttaa - ei syytä ylpeyteen.
Aakkosin valtaako maailmaa muistaen vain a-b-c:n?
Lienee luontoni ottaa vastaan, vähän antaa.
Pelkoon perustun, puutteeseen, mielijohteeseen…
Miksei elämä voisi hellyydellä kantaa?
Se vain laittaisi eväät ja veisi hohteeseen.
(Raimo Tuomainen)
ERAKOITUVA
Pakosta pitää ja tarvitsee täytyä…
Ihmisen määrä on massaan värväytyä.
Enää en peliinne jaksa eläytyä
ja jumalkuoron tempoon täsmäytyä.
Väsynyt olen jo, on läpikäytyä.
Minua houkuttaa vapaus syrjäytyä,
hengittää kokien, mitä on räytyä.
(Raimo Tuomainen)
VÄÄRÄ HAIKU
Olen niin väärin:
haiku, mutta alhaalta
epämuodostumassa!
(Raimo Tuomainen)
SILMÄNI OVAT MINUA VANHEMMAT
Silmäni ovat minua vanhemmat,
paljon toisten tuskaa nähneet, ehkä liikaa.
Hymyni on minua nuorempi,
kun se on aidosti väreillyt vain kauniille.
On se ajoittain yrittänyt arasti tekeytyä kärsimyksenkin edessä,
jotain nostaakseen.
Niin niukasti sillä on ollut voimaa, vain hädin tuskin näyttäytyä.
Vihdoin minun silmäni, kaiken nähneet, ovat oppineet palamaan pimeässäkin.
Kerran hymykin löytää ymmärryksen,
kumpuaa rakkaudesta maailmaan, ei sen tilaan.
Ja näin vanhenen, sopivasti.
(Raimo Tuomainen)