Jospa vielä yhteen runoon kirjoitan kaiken:
ne kaikki ihmiset, joita yritin olla,
ennen kuin olin edes minä.
Siihenkin oli niin jumalaton matka.
Osattomanakin olen saanut osani valosta.
Se on julkeasti valaissut kaikki
epäonnistuneet roolit, tahattomat naamiot,
leveät naurut päin kasvoja ja väärin ymmärretyt hyvät yöt.
Itkettää, mutta helliköön elämä kyynelin.
Tämä on se elämän virta ja voittaa helvetin mennen tullen.
Olen edes mestarillinen kokoelma
pieniä virheitä ja tuomittavia hyväilyjä,
joita ei satu tarkoituksettomasti.
Olen sievä aukko seinässä.
Jos tämä on viimeinen runoni, saa olla,
vaikka profetoin, ettei se ole.
Yhähän myhäilen,
kun löydyn yöllä värssy suussani.
Ja samassa muistan:
olen elänyt kaiken tämän vain tullakseni
juuri tähän hetkeen.
Ja tähän hetkeen minä mahdun,
ainakin juuri ja juuri.
(Raimo
Tuomainen)
Elämästä voi tehdä likaista valtapeliä,
joka puhdistaa ihmisen viattomuudesta.
Se jakaa sydämettömyyden kunniamerkkejä.
Valta vieraannuttaa ihmisen lämmöstään,
josta tuleekin heikkoutta.
Ylivalta räjäyttää äänivallin
niin kohtalokkaasti,
ettei sen jälkeen ole kykyä
kuulla sisintä, jota omaksitunnoksi kutsutaan.
(Raimo Tuomainen)
Syntymäpäivänäni aina kauhdun.
Totean elämän kiirastulen verottaneen minua
taas prosenttikaupalla antaumuksellisemmin.
Ja lohduton on paistekin,
siinä missä hymykin.
Niidenkin tehtävä on vain uurtaa ryppyjä,
niin eläviä kuin kuolleita.
Kuuletko, kuinka hectorini veisaa väsymättä
"Olen hautausmaa"?
Ikä on vain lukema.
Mutta ikävä kyllä se vain nousee
ja ilkkuu vielä:
”Tämä ei jää tähän!”
(Raimo Tuomainen)
Jumalan kyyneleet nousevat täydellisen autuuden tyhjyydestä.
Luominen häivyttää tarkoituksettomuutta,
mutta kaikkivoipuus tekee jumaluudesta helvetin.
Jumala niin janoaisi luoduin
sokeutta omalle tyhjyydelleen.
(Raimo Tuomainen)
Vuodet, ne ovat valtavan nopsia,
juuri kun alkavat, ovatkin ohi.
Sen kunniaksi voi jotakin popsia,
esimerkkeinä possu ja lohi.
No, kuinka hyvänsä, iloitse, nauti:
aina vaan helpottuu nuoruuden tauti.
Nyt pitää juhlia, ei olla puhteessa.
Täyttymysiloa monessa suhteessa!
(Raimo Tuomainen)
Sievin pastori näin markkinoi:
”Katsokaa kelloa – on illankoi!
Siis ehtookirkkoon, nyt hiio-hoi!”
Saarnallaan sieluni hän imuroi
ja lammaslaumaansakin asemoi.
Pimeään samalla valon hän toi.
Olenkin virsi nyt, joka vain soi
kiitosta Herran, koska hän loi
kaiken. Vain niin olla voi.
Kaiun niin kauniisti, kaiun, oh boy!
Ehtoollisviinin moni jo joi.
Lupaan myös juoda, Luojani oi!
(Raimo Tuomainen)
KUKAAN EI LUE PARHAITA RUNOJANI
Kukaan ei lue parhaita runojani,
koska en kirjoita niitä.
Niissä kaikissa on jokin hehku.
Ne vain pitävät minut lämpimänä ja hengissä,
ehkä riittävän kauan näkemään,
kuinka vanhaksi olen tullutkaan
kirjoittamatta parhaita runojani.
(Raimo Tuomainen)
Se sattuu,
jos on saanut sijan toisen sydämestä
ja koskeekin siellä.
(Raimo
Tuomainen)
Seuraan sydäntäni,
en niinkään sen sykettä
kuin sen lämpöjä ja grafiikkaa.
Usein sydän on piirtänyt minulle
vektoreita, joista aistin suunnan.
Pitäähän elämässä olla jotain,
ellei muuta niin suunta.
Tosin nuo suunnat ovat usein vastakkaiset,
ja minä risteän pahoin itseni kanssa.
(Raimo Tuomainen)
Aina kun hetkeksi aikuistun, muistan hymysi,
sen, kuinka se säteilee perimmäistä sinua,
sinun rakastettavuuttasi.
Siinä unhoittuvat ne pilkkavirtesi,
joita vain olin kuulevinani.
Aina kuollessani minä katson kaikkea silmiin.
Huohotan hetken, enhän ole uskoa näkemääni.
Se olen minä tässä, ja kaikki se kukoistava ympärilläni,
sinä nyt varsinkin.
Myönnän olevani pettymys,
mutta tavattoman anteeksiannettava.
(Raimo
Tuomainen)
Tunnun johdatukselta,
johon lankesit joutessasi.
Olit ymmärtävinäsi minua.
Se vain on ihmisaivoille mahdotonta.
Kas, olen kaikkeuden keskiötä,
josta ei tiedetä edes, onko sitä.
Toivottavasti et lue näitä rivejä,
ettet menetä uskoasi.
(Raimo
Tuomainen)
Näytin orjantappurakruunua suosikkipastorilleni,
mutta hän vain naurahti.
Pitkään olen tiukasti vastustanut miespappeutta,
mutta nyt alan silmittömästi hyväksyä sen.
Minun vakaumukseni on täydellinen vajavaisuus,
jolla noustaan taivaaseen.
Minä näytän sen vielä pastorilleni,
joka ei edes osaa tehdä kunnon poninhäntää.
(Raimo
Tuomainen)
Olet niin kaukana,
siellä jossain.
Kuinka ulotun edes kaipaamaan sinua?
Ei ihmisten pitäisi olla niin etäällä toisistaan.
Haluan hipaista.
Oli ehkä virhe luoda näin laaja planeetta.
(Raimo
Tuomainen)
”Rakastan sinua” on niin kaunista kuultavaa.
Mutta kovin ovat harvassa rakkauslaulut itselle.
Missä ylistyslaulut sille hahmolle,
joka murtaa tätä ikuista ihmisyyden jäätä
painovoimineen, hylkimisineen?
Missä kauniit sanat kaiken mahdollistajalle?
Edes minä yritän: Rakastan minua!
(Raimo
Tuomainen)
Kyllin itsevarma voi astua tyhjän päälle,
ja se kantaa!
Varmuus luo jalansijan mihin vain,
ja rohkeus.
Ilmaan jääneet jalanjäljet todistavat sitä.
(Raimo
Tuomainen)
En osaa vakuuttavasti opettaa, miten kävellään
tai edes purraan.
En.
Minusta ei ole neuvomaan, kuinka R lausutaan.
Minä vain osaan. Jos osaan.
On paljon enemmän sitä,
mitä en osaa kuin mitä osaan.
Kuten kaikilla meillä.
Mutta koskea osaan koskettavasti,
tarvittaessa hellästikin.
Sitä voisin opettaakin.
(Raimo
Tuomainen)
Voin olla tulta syöksevä, ikioma lohikäärmeesi.
Voin olla eteisen kello ja pakottaa lähtemään aikanaan.
Voin olla niitty, jolla susilauma janoaa vertasi.
Voin olla aivan kaikkea - yhtä aikaa.
Minusta on mihin vain.
Luojalta tuon lahjan sain.
Ja se luoja, oi luoja, se olen minä perjantain.
Voin elää imien vertasi siististi aamukuuteen.
Voin naida likaisena, luotaantyöntävänä uskonsoturina.
Voin sinut juovuttaa rankilla, jota vain taivas sietää.
Voin viikonloput kieltää ja kääriä sinut tyhjyyteen.
Minusta on mihin vain.
Luojalta tuon lahjan sain.
Ja se luoja, oi luoja, se olen minä lauantain.
Voin sinun huuliasi heiluttaa ja saada sinut katumaan.
Voin olla rohto, joka poistaa kaikki maailman kivut.
Voin olla terve muistutus siitä, että synnyit maailmaan.
Voin olla valosi, joka saa näkemään ja rakastamaan.
Minusta on mihin vain.
Luojalta tuon lahjan sain.
Ja se luoja, oi luoja, se olen minä sunnuntain.
Minulla ei ole rajaa,
haluathan opettajaa?
Ota luoja, tämä luoja. Ota viikoittain ja vuosittain.
(Raimo
Tuomainen)
En kadu. Viisveisaan omista mokista.
Nautin vain olosta, siemailen kokista.
Puolikorvalla innoitun rokista.
Tajuntaa laajentaa romaani lokista.
(Raimo
Tuomainen)
Suomen kansa – viimein herää!
Nouse ylös, pisteet kerää.
Noloa on pitää perää!
Voita lentopallon kolme erää.
Sillä kunnia… Se tekee terää.
(Raimo
Tuomainen)
Aikuistuttuani nostan vielä ryijyt seinälle.
Kiellän itseni kolmesti.
Silloin putoan kuin kukan terälehdet,
joiden osana ei ole enää koristaa ja houkuttaa
vaan kiertyä osaksi suurempaa.
Kerran minunkin on tunnustettava tulleeni kaikkeudesta,
halusinpa tai en.
Ja halusinhan minä.
(Raimo
Tuomainen)
Miksi kaikkeen aina on niin pitkä matka?
Siten perille ei pääse milloinkaan.
Toistan lähtöä matkaan, mutten loppuun jatka.
Päivät painavat. En kestä illoinkaan.
Sankaruudet, saavutukset murheen vain tuovat,
taivaanrantaan kun ne jäävät hohtamaan.
Jonkin ainaisen kaihon sieltä ne luovat.
Niihin itseään ei pysty johtamaan.
Miksi tyytymättömyys näin hengen niittää?
Voiton tie... Sitä kasva en kulkemaan.
Keskeneräisyyttä, uupumusta riittää.
Joutuu pettymyksen syliin sulkemaan.
On tuskaista valloittaa
- en pysty ylpeyteen.
Aakkosin päin maailmaa
muistaen vain a-b-c:n...
Lienee luontoni ottaa vastaan, vähän antaa.
Pelkoon perustun, puutteeseen, mielijohteeseen…
Miksei elämä voisi hellyydellä kantaa?
Se vain laittaisi eväät ja veisi hohteeseen.
(Raimo
Tuomainen)
Kun enää en vanhene,
aivoitukseni voidaan jättää omaan arvoonsa.
Tahtoni… Sehän on mennyttä tai kukaties toinen.
En kiellä kunnioittamasta,
mutta kuten ei uhoni kiiri minnekään, ei yllä tuumanikaan.
Ohi on loistoni, ja olkoon.
Teillä on sitten aikanne, sen valo.
Soisin sen hehkuvan.
(Raimo
Tuomainen)
Minä kirjoitan aina runoni oikein,
täyteen virheitä,
joskus vääriin paikkoihinkin.
Sillä minä teen niin, että ne muistuttaisivat karseassa vajavaisuudessaan
elämää.
Elämä on täynnä vajeita,
mutta niin se on kaunis.
Runo voi olla täydellinen, elo ei.
Runot eivät ole mitään elämään verrattuna,
mutta eritoten poppamiehet saavat niihin ujutettua
paljon useampia salaisia merkityksiä kuin elämään.
Lapsikin oppii varomaan valoa; se on poppa.
Katsos, elämä on pimeää: synny, kasva, kaiva jostain rakkaus, valu kuolemaan. Katoa!
Runo on sanoinkuvaamatonta. Se on ikuista. Se on poppa.
(Raimo
Tuomainen)
Olen aina yhtä hymyä,
kun useampaan en pysty.
Olen sitäkin yrittänyt treenata peilin edessä,
mutta elämän raskaat realiteetit on opittava hyväksymään.
Ei pelaa.
Usein minua itkettää kaikki,
ei onneksi muu.
Saan pidäteltyä.
Ei sitä kukaan huomaa,
paitsi silloin, kun rinnukseni ja housuni kostuvat kyynelistä.
Miehellä on aina syytä olla mukana varahousut tuon varalta.
Olen hyvä selittämään,
ja rinnuksen saan aina seliteltyä kuivaksi.
Älkää uskoko silmiänne, on opetukseni.
Eihän ihmisillä oikeastaan edes ole kykyä nähdä.
Muutenhan he näkisivät,
etten ole edes ansainnut paikkaa tällä planeetalla.
(Raimo
Tuomainen)
Ne minun sankaritekoni, ne ovat vähissä…
Tai itse asiassa olen saanut niitä odottaa, aina vaan.
Minulla kun on ollut niin ehtymätön kiire
lojua mansikkapuun alla ja odottaa,
kuinka kypsät mansikat tippuvat avoimeen suuhuni.
Muut eivät sitä hallitse, minä vain.
Minulla on ollut kuitenkin otsaa manata aina,
kun en ole saanut suoraa osumaa,
vaan olen joutunut poimimaan herkkuni.
Niin, minä tiedän olevani muita kypsempi,
kuin saunapalvikinkku, jonka ei tarvitse välittää.
Se tulee syödyksi, minä en.
Minä vain jatkan kiireessä, yksin mansikkapuuni alla.
(Raimo
Tuomainen)
Venäläinen muumio näkee valon vain suuressa.
Se rypee häpeässä.
Jokainen jalkojen alta kadonnut hiukkanen tuntuu vääryydeltä.
Kuinka historia julkeaa!
Venäläinen muumio puhuu mahdista,
kun Venäjän tytär janoaa ymmärrystä, rauhaa ja rakkautta.
Venäläinen muumio lietsoo pelkoa ja vihaa,
se on muumioiden perisynti.
Muumiot ovat ikuisia, mutta ikuisuuskin loppuu.
Vielä kerran Venäjä kuuntelee tytärtään,
joka jo anoo loppua voimasta juopuneille loisille.
Pienen löytäminen luo suuren ajan:
venäläinen ajattelu voittaa venäläisen ikeen.
(Raimo
Tuomainen)
JUMALAT LOIVAT MINUT NAISEN RUNOISTA
Jumalat loivat minut naisen runoista,
lempeistä, hempeistä, hellistä.
Ne runot tekevät kipeää tässä todellisuudessa.
Tässä todellisuudessa on ikuista runohiekkaa saappaissa,
joita ei voi riisua, ei edes jouluaatoksi.
Joku aina joskus puhaltaa saappaisiini
auttaakseen, mutta kohtuullisen turhaan.
Kyllä se on minun missioni,
vaikken siihen pystykään
vielä, tai enää,
en tiedä.
Runoista sinä olet tullut,
runoiksi pitää sinun jälleen tuleman,
siunaillaan.
(Raimo
Tuomainen)
Peyton Placen Allison, sinuun rakastuin
tänään, sillä olen hiukan hidasälyinen.
Kuinka saan sun huomion, sitä puin ja puin.
Vaatiiko se viestin, nettiin katseen maagisen?
ULVON, ULVON TÄÄLLÄ VAAN.
ULVON: HÄITÄ TARVITAAN!
PUUTTUU SUOSTUMUKSESI,
ALLEKIRJOITUKSESI,
NIILLÄ SINUT SAAN.
Ehkä sähköposti ei riitä kosintaan.
Neuvojasi kaipaan: mitä siihen tarvitaan?
Matkalipun ostanen, jos voin aavistaa,
että vastaanottosi on varmaan suopeaa.
Suosittelijoista voin jo koota armeijaa.
Valmis olen hymyynkin. Tahdon koskettaa.
ULVON, ULVON TÄÄLLÄ VAAN.
ULVON, SAAVU AUTTAMAAN!
RIENNÄ AUTTAMAAN, JOS LENNÄN,
JOS SIIS SEURAKSESI ENNÄN
AMERIKKAAN!
(Raimo
Tuomainen)
Vierinyt on elämäni. Työ on vienyt siitä puolet.
Pian jäävät taakse kaikki työllistetyn arkihuolet.
Vapausasteet kasvavat ja vastuunkanto poistuu.
Vapaapäivä koittaa. Ja tuo toistuu ynnä toistuu.
Ajatelkaa, minkälainen suven näky aukeaa:
niitty, kukat, kesäheinää, rauhaisaa ja raukeaa…
Aurinko kun jossain paistaa,
voin vain loikoa ja laistaa.
Itse säädän, itse määrään, itse päätän, mitä teen.
Mielessä vain kimmeltävät houkutukset Tampereen.
Tammikin kasvaa, kun vapautuu terhosta.
Muistutan kotelon jälkeen liitävää perhosta.
(Raimo
Tuomainen)
Kun verta ohennetaan prosentein,
sitä promillepitoista verta,
siitä viriää kytö syliin.
Viereen puhaltava ulkoinen ja sisäinen tuuli yltyy.
Ja tuo aurinko, se luonto,
jo se janoaa niukkaa vaatetusta,
puhumattakaan ihmisluonnosta.
Se pakottaa maistamaan loistavaa elämää
ja toista.
Kohta sitä ollaan niin.
Niin. Sanomattakin.
Keskekkäin.
(Raimo
Tuomainen)
Kuin olisin synonyymi,
jonka voi leikiten lausua toisin.
Tämä koneistomme mielii meistä häiriöttömiä, yhtä virtaviivaa.
Joka liikkeelle on palaverissa kakaistu standardi.
Sielun hylkäsivät, se ei kuulu tähän optimoituun elämään.
Aito riemu tai hiertävä näivä, ne enteilevät sekasortoa.
Mutta minun huuleni lentävät, ne eivät suostu sinettiin.
Ei tuo ehdollinen elämä ole oikean ihmisen.
Sen ei suoda kuulua mihinkään kuulumattomille.
Minä en kuulu, en kuulu, en minnekään.
(Raimo
Tuomainen)
Tämä hauraus, herkkyys särkyä saa karttamaan. Ettei vain…
Mitä kaikkea onkaan. Mikä on mahdollista?
Ehkä syliin laukkaavat kaikki nuo pelot, joilla minut on opetettu ratsastamaan.
Niiden ansiosta minä kalpenen ja haukon henkeäni. Oi kuinka kilttiä!
Virityn näkemään sen luvatun helvetin mustine enkeleineen.
Kiitos jumalattomasti jumala, kun loit tämän kaiken pimeine hirviöineen,
jotka arvaavat kömpiä sänkyjen alta vaikka kahvipöytään.
(Raimo
Tuomainen)
NIIN VÄHÄN ON MINUSTA JÄLJELLÄ
Niin vähän on minusta jäljellä,
siitä unelmientäyteisestä nuoresta, joka puhkui idealismia ja luottavaisuutta.
Että maailma - se vain kaunistuu, se löytää rakkauden itseensä ja iloitsee.
Että minä - jossain kärkipäässä teen vielä historiaa.
Maailma tulisi kokemaan viehkeää kiitollisuudenvelkaa minulle,
mutta minä kuittaisin vain mitä nöyrimmin: eipä kestä.
Ilmani on haihtunut hiljalleen, sievästi toki, mutta pikkujulmasti.
Utopiat on korvattu muistoilla.
Arvo niillä on, mutta niiden valo on himmeämpi,
ne kun ovat totta, eivät satua.
(Raimo
Tuomainen)
Sanat.
Ne leikkivät minulla, hyväksikäyttävät päästäkseen ilmoille.
Pipit pikkukliseet
aukovat haaviani, etteivät ne kaikessa sivistyksessäni unohtuisi.
Jaloimmat niistä
tutkiskelevat tarkoin, olenko arvoisensa
ja milloin; olenko kyllin ristiinnaulittu tai patsaana.
Tavanomaisimmat vain haluavat tehdä minusta keskinkertaisuuden.
Malja niille.
Sanat virittävät virkkeensä
minussa, minusta.
Ne kavaltavat minut, ilvehtivät ja orjuuttavat.
Sanat osaavat myös hylkiä minua,
juuri kipeimmällä hetkellä.
Ne tekeytyvät turhiksi,
kun huudan niiltä apua.
Sanat ovat kohtaloni ja luovat minut.
Mutta ne kätkevät sen, että takana on toinen ulottuvuus,
joka huutaa sanoitta: luo, luo, luo!
Luo itse itsesi ja maailmasi,
sävellä tuhansien elämien viisaudella!
Sanoinpa.
(Raimo
Tuomainen)
Totuuden viesti ihmiskuntaa kantaa,
pimeän vallan poistaa loiste sen.
Jokainen meistä lämpöään voi antaa.
Ihmisyys olkoon veisu rakkauden.
Hän syntyi.
Toi lapsi päälle maan
armon, uskon, toivon
ja rakkauden.
Taivaisen ihmeen saimme ottaa vastaan.
Lahja tuo joulun onhan kaikkien.
Vanhemmat seimeen tuudittivat lastaan,
tunteneet eivät tietä pienoisen.
Hän syntyi.
Toi lapsi päälle maan
armon, uskon, toivon
ja rakkauden.
Kuningas nyt lempeydellään ohjaa.
Kukin on hälle yhdenvertainen.
Jokaisen sielun siunaus häneen pohjaa.
Ylistys kaikuu kautta kaikkeuden.
Hän syntyi.
Toi lapsi päälle maan
armon, uskon, toivon
ja rakkauden.
(Raimo
Tuomainen, Sonja Honkala)
Runot,
jotka laskeutuvat minun kauttani tähän maailmaan,
ne ovat vain totta.
Ne tuottavat häpeää kirjoittajalleen,
joskus lukijalleenkin.
Jos ne läpäisevät sydämen,
ne voivat tehdä lopun jostain,
milloin harkitsemattomuuden noidankehästä,
milloin itsepetoksen siirappimaisuudesta,
milloin mistäkin. Kenties ilostakin.
Tai ne tainnuttavat.
Niin parhaimmillaan.
Mutta niin harvoin sittenkin, niin harvoin.
Kas kun ne ovat vain hävyttömiä rivistöjä,
parahultaisia sanoja kultaista kuolemaani kiillottamaan.
Muille ne voivat olla auringossa välkkyviä roskia.
(Raimo
Tuomainen)
Aina kun toiminta ottaa muodon,
luonteensa meren on, ei niinkään luodon.
Se täyttyy aatossatein, kokemusjoin.
Valeltu aie - se luo toimenkoin.
Metaforana toimii myös sieni:
valtava rihmasto, maan päällä pieni.
(Raimo
Tuomainen)
Tämä on aforismi.
Korjaan:
runo.
(Raimo
Tuomainen)
Näennikkäästi piätettiin tännään:
uamunkoetteessa kihloehin männään.
Sen piälle varmalla hillun ja kännään!
Siitä se lähtöö - hiätkii luvassa…
Ee mitkää hienot; kinkerit tuvassa.
Kakkua niellään ja kaet taskumatista.
Vuan ensin soppoo, montookii sorttia.
En kyllä kettää avijoon patista.
Sit se on mennoo, ee teleporttia!
(Raimo
Tuomainen)
Elämästä et löydä synkeää.
Se on silkkaa likiarvojen leikkiä.
Emmehän osaa olla perillä, mitä todella tapahtuu
maailmassa, jonka vain aistimme.
Emme osaa erottaa oikeaa väärästä.
Lopulta sillä ei ole väliä, sillä kaikki on
niitä molempia.
Olemme vaeltavia sieluja,
jotka luulevat koskevansa jotain.
Kuvitelma on meille niin vahva
ja olemme siitä niin riippuvaisia,
että meille on turhaa selvittää, kuinka olemme koskemattomia,
neitsyitä, jotka ovat puhaltaneet itsensä kokemaan
tyhjyyden täytenä.
Ei häiritse, että elämme valheessa.
Sen voisi sanoa kauniisti.
Mutta tässä
sitä ei kuulu sanoa.
(Raimo
Tuomainen)
Olet visuaalisesti viehkeä.
Silmät alkavat hamuta lepoa.
Neuroniesi ionit loihtivat energiakentän,
jonka ilotulituksen mielii tuntea.
Olet siunattu planeetta kierrettäväksi.
Ole pois vain.
(Raimo
Tuomainen)
Suuren ajattelijan mietteet kattavat kaikkeuden.
Mestarinäkijän silmät läpivalaisevat.
Lauri, ihmisenä kasvavien metsiköissä
avasit meille buddhamaista keskipolkua.
Osoitit äärimmäisyyden valtatien vaarat
ja viittailit kullatun keskitien suuntaan.
Sillä elämä varjelee elävää.
Voimme taivaltaa pimeässä, hämärässä tai valossa,
toki vuoroin kussakin.
Sinä valitsit valon.
(Raimo
Tuomainen)
Tuo elämä,
minän tyhjiin raukeavia unelmia
- ja ihminen
elämän tihkusta.
Vain,
jos perin kutsuisi suhteelliseksi,
lämmintä sadetta.
Sillä minä särkee.
Palat, pirstaleet raastavat vastatuksin
minänsä voimasta.
Olla vain yhtä,
vain olla.
Vain yhtä
voimatta minään
voimaan minättä,
yhtä,
ei särkisi.
(Raimo
Tuomainen)
Oomme kannella laivan, pian lähtö on aivan.
Meitä äärettömyyksiin kai riittää.
Aina poistua mielit, kaukokaipuuta kielit.
Nyt sua jaksan jo ymmärtää.
Matkaan vaan, matkaan vaan,
näämme sielujen valkean maan.
Enää vanki en lie oman uskon tai rohkeuden puutteen.
Meitä laiva nyt vie - yksi ratkaisu arvoitukseen…
Kysyit, ommeko yhtä eli oommeko kaksi.
Silloin vastausta tainnut en antaa.
Tämä häilyvä suhde muodostui katkeraksi.
Koitin yöhön sua piilottaa.
Sinä vaan, sinä vaan
tiesit, mistä mä voimani saan.
Olit lähteillä sen, ainaisesti en voinut sua kieltää.
Kiistin kosketuksen – oitis tunsinkin kuivuvan maan.
Toki haikeutta tunnen, olen itkeä tässä.
Kaiken ehdottomuus meitä piinaa.
Silti siitä koen riemun, että näin elämässä
saimme rinnakkain uskaltaa.
Yksi vaan, yksi vaan
meidät yhteen sai kuulumaan.
Kieli ruumiimme on meille yhteinen kahle ja voima.
Siksi vastauksia on vain yksi, ei valikoima.
(Raimo
Tuomainen)
Neonvalot yössä suovat enkeleille vapauden.
Helmikuiset intohimot löytää teitä kokeillen.
Kiihtyvyys on parhaimmillaan kesken öisten messujen.
Itsesyytöksistäkin voi löytää lempeyden.
Aamu haihtuu juuri niin kuin siinä kuului käydäkin.
Toukokuu on alku ikuisuuden, kenties muutakin.
Lupaus on jokainen ja maailmakin syleilee,
eritoten meitä, eikä juuri muuta tee.
Se olemme me. Se olemme me.
Se kyllä riittää sen ollessa me.
Se olemme me. Se olemme me.
Niin johdatus liittää yhteen: näin olemme.
Elokuisen riemukaaren alla lempi kaareutuu.
Kuulas päivä, tammenterho puustaan maahan laskeutuu.
Hunajaiset aromit sen täyttävät, siis elämän.
Joka aisti vastaanottaa aina enemmän.
Se olemme me. Se olemme me.
Se kyllä riittää sen ollessa me.
Se olemme me. Se olemme me.
Niin johdatus liittää yhteen: näin olemme.
Ilta täyttyy jaaritellen siitä, onko jumalaa.
Marraskuu on syntymää, sen supistusten kantamaa.
Lapsi pieni, höyhensielu, siunaa meidät luonnollaan.
Taittumaton silta tuo näin taivaan maailmaan.
Se olemme me. Se olemme me.
Se kyllä riittää sen ollessa me.
Se olemme me. Se olemme me.
Niin johdatus liittää yhteen: näin olemme.
(Raimo
Tuomainen)
Mansikkapuun alla venyn parhaimpaani.
Kun siis vain makaan ja ammennan syövereihini suuhun putoilevat epähedelmät.
Joutavat realiteetit imevät voiman.
Tiedän surrealististen vastausten kypsyneen sisälläni. Tarvitaan enää kysymysmerkkejä niiden poimintaan.
Tässä näkyy vain viikatteita. Kaikki on niin pienestä kiinni - pieni piste kääntäisi kaiken.
Antakaa minulle ydinpommi, sellainen terveellinen,
jolla lakkautan tämän nukkavierun todellisuuden kaikkine sudenkuoppineen.
Minä asetun jo tähän valmiina hurmioon,
joka maistuu elämältäni.
(Raimo
Tuomainen)
Autuas tunne - se ei vaadi juomista.
Hurmoksen voi saada myös kelpo kuomista.
Aina on elämä yhdessä luomista.
Auvoa on, jos on rakkauden suomista. (Raimo
Tuomainen) Useinkin elämä on rankka haaste. Sitä ei luonnehdi sujuva luisto.
Mielen voi vallata törky ja saaste.
Syvyyksiin katoaa kauneinkin muisto. Runo voi puhdistaa, runo voi tukea.
Runo voi helliä, parhaimpiin pukea. (Raimo
Tuomainen)