MUSTAA RUNOA
KUOLINPÄIVÄN AATTONA
Vielä kuolinpäivänsä aattona
hän halusi virota koomastaan.
Hän tiesi kyllä, mitä tuleman piti:
oman kohtalonsa.
Kyllä hän oli kuullut huomisesta, vaikka
koneiden mukaan
hänen ei pitänyt tajuta.
Pian hän ratkaisisi arvoituksen, mutta…
Hän halusi niin helvetin kipeästi
pyytää anteeksi sitä yhtä,
vaikka muut eivät siitä mitään tietäisi.
Hän sallisi vielä itsensä kertoa,
kuinka tärkeitä he kaikki olivat,
se kun jäi mainitsematta.
Hän niin tahtoisi vielä
yhtyä lauluun;
nyt kelpaisi
se nulikkamainen renkutuskin.
Hän vain nousisi siivosti istumaan
ennen liitoa.
Hän hipaisisi herkästi jokaista ja sanoisi sitten
kiitos, ihan hiljaa,
ettei se vaikuttaisi teatraaliselta,
kuten elämä.
Sillä niin paljon hän oli näytellyt
jotain muuta kuin todellista itseään.
Hän olisi ollut valmis vaikka
maksamaan hengellään
siitä, että saisi
kaikota hymyillen.
(Raimo Tuomainen)
KUN MAAILMANKAIKKEUS KUORITAAN MINUSTA
Kun maailmankaikkeus kuoritaan minusta,
tiedän elämän kuitenkin kantavan monia rakkaitani.
Palloilkoot rauhassa.
Ei ole mitään kiirettä tavata,
minulla on kyky sopeutua kaikkeen,
tyhjyyteenkin.
Nähdään jos nähdään.
Oikeastaan olen ylpeä rakkaistani,
jos he jaksavat viipyä pitkään
ja jakaa rakkauttaan tälle planeetalle.
Maa voittaa tyhjän mennen tullen.
(Raimo Tuomainen)
KUMMITUSKUISKAAJA
Jos minä joskus huomaan olevani kyllin vanha,
aloitan päivittäisvierailut hautausmaalle.
Luen tarkoin kaikkien nimet,
että osaan puhutella oikein tarvittaessa.
Kuiskin siellä kummituksille
ja hyvätapaisena tiedustan,
kuten juuri naidulta morsiolta,
miltä se nyt tuntuu.
Valmistaudun tulevaan.
Ehkä se ei tunnu miltään.
Toki tiedätte hevoskuiskaajat.
Minä olen koulutettu kummituskuiskaaja,
kyvykäs rauhoittamaan henkiä.
Eivät ne kuiskittuani räyhää eivätkä mekasta.
Eihän arkajalkoja sopisikaan tutisuttaa.
(Raimo Tuomainen)
NYT AION ARKUN VUOLLA
Rämmimme elon suolla.
Minäkin saatan kuolla.
Nyt aion arkun vuolla.
Teen kerralla. En huolla.
Sen saavat liekit nuolla,
kun lepään tuolla puolla.
(Raimo Tuomainen)
PÄIVIÄÄN KENKÄÄN EI ARVATA SAATA
Päiviään kenkään ei arvata saata,
tai öitään, montako niitä saa maata.
Iäti hengittää kannattaa muistaa.
Pieninkin unohdus hautaan voi suistaa.
(Raimo Tuomainen)
HÄN PÄÄTTI PÄIVÄNSÄ
Hän päätti päivänsä Suvivirteen
ja siinä samassa poikkihirteen.
"Maa on niin kaunis" myös nousi mieleen,
vaan silloin syöksyi hän ovenpieleen.
(Raimo Tuomainen)
VAIN AJA, VAINAJA
Vain aja, vainaja.
Paina vain kaasua!
Niin, kaasun painaja,
sua, ex-raasua,
muistamme herkkinä.
Körötä taivaisiin,
liikennemerkkinä
kuu. Meihin vaivaisiin
yritä yhteyttä pitää,
siitä se uskomme itää.
(Raimo Tuomainen)
TAPASIN KUOLEVAA
Tapasin kuolevaa.
Puhuin, kuinka kaikki poistutaan vuorollaan.
Toinen siihen, että tervetuloa joukkoon tummaan.
Minä, että kuinka niin,
valkoisissahan täältä lähdetään.
Hän, että se olikin
mustaa huumoria.
(Raimo Tuomainen)
KUOLEVAN LAULU
Kuolevan laulu ei ole niin puhdas kuin kuolleen,
mutta, ellei pelko sumenna, syvä se on.
Poismeno on yksinäinen matka,
silti sen tajuntaa laajentava tuska on valo.
On niin vähän anteeksi annettavaa, enää.
Aika lakkaa kysymästä turhia, se kuulustelee vain sitä tärkeintä,
mitä on olla. Ja siihen on tallella vastaus.
Toinen ansa on katkeruuden, se voi taittaa.
Mutta sekin haihtuu, siinä missä kaukaisten tähtien hyväily.
Ne tulevat yhä lähemmäs, hellien ahnaasti kuin puolisoista rakkain.
Laulu ei ylly, ei.
Se tasaantuu, harmonisoituu, särkyykin.
Muu jää, siirtäen arvoituksen toisille.
(Raimo Tuomainen)
KAIKKI ME VALMISTUMME
Kaikki me valmistumme
koko ikämme.
Kuolemattoman hetken olemme valmiita.
Ja valmistumisemme jatkuu taas.
(Raimo Tuomainen)