OLEN PUUVILLAA

En ymmärrä... Jotain se tarkoittaa,

kun jokin minussa karkoittaa

aina naisen toisensa perästä.

Niin. Tässä taas kaipailen erästä!

En ole rautaa, en terästä,

puuvilllaa kai, lankakerästä.

Väritön olen, en punaista lankaa.

Päätä ei ole, ei, ei selkärankaa.

Rautalangasta blondeille väännän:

tästedes naisille selkäni käännän.

(Raimo Tuomainen)

KUINKA HALPAAN MENINKÄÄN

Joku outo mies ilmestyi kolhimaan kaiken.

Odottamatta ja pyytämättä, kuin Jäätteenmäen faksi.

Uskotteluja: kaikki oli taakse jäänyt typeryys.

Kuinka halpaan meninkään.

Olisi pitänyt ymmärtää, ettei naista sovi uskoa.

Kuinka luotinkaan, elämä kun oli opastanut naiseen luottamaan.

Olihan oudolta mieheltäkin miehen sana.

Lupaus kiiri tärykalvoitse aivoihin, ja mikä mies sanansa söisi?

Ei mieheen kannata luottaa - kuinka halpaan meninkään.

Halvempaan kuin naurettavan edulliseen nakkitarjoukseen.

Minä se naurettava lopulta olin.

Alkoholi saa ihmisessä aikaan mitä milloinkin, surmatöitäkin.

Ihanteeton on luotettava vain lupauksensa ajan, vähiten kostuttuaan.

Nilsiässä kaikki puhuvat totta, onhan se syntymäpitäjäni.

Ei kai Nilsiän kupeessa kukaan voisi pettää, epäluotettavakaan…

Nilsiään oli kuitenkin aivan liian paljon matkaa.

(Raimo Tuomainen)

RUKKASET

Lähestyin sinua helyin ja kukkasin.

Sieluni vammautit sottaisin rukkasin.

Palloko hallussa? Katsomoon pukkasin.

Menetin kaiken. Itseni hukkasin,

nappulakengätkin. Nyt madan sukkasin.

(Raimo Tuomainen)

EX HYVÄ, KAIKKOA

Lupasit muutosta. Enää et fuskaa!

Ex hyvä, kaikkoa, entinen armaani.

Muuta et tee kuin ruokit vain tuskaa.

Olen jo kerrassaan uupunut karmaani.

Olisit edes syksyistä ruskaa,

vaan vailla väriä, mun oma harmaani!

Vartesi pois vähän äkkiä kuskaa.

Tieni vie Roomaan, ei sinuun, Parmaani.

(Raimo Tuomainen)

KAIHOAN

Kaihoan yksin olla taas kaksin.

Alati sinä vain huudat suonista.

Ikävöin yhdeksi satusi juonista.

Tilaan ja peruutan luoksesi taksin.

(Raimo Tuomainen)

SINÄ VAIN HAUKUIT

Sinä vain haukuit, ahnaasti moitit.

Sillä kait lääkitsit synkeää oloa.

Minulle mollisävelin soitit,

sointini ehkäisten. Syvensit koloa.

Sen olit sieluuni pystynyt hakkaamaan.

Henkeni runnoit, ja itsetuntoni.

Niin kävin laantumaan, hiipumaan, lakkaamaan.

Vain loppu palautti henkisen kuntoni!

(Raimo Tuomainen)

NARSISTIN RAKKAUS

Vaikka herjoissa - yök - kademielisten

minä en ole puheiden mittainen,

vannon: kaikkeni sinulle lupailen.

Vihamiehet leimaavat: narsisti lie.

Älä usko. Saat onnen, jos yhteen käy tie.

Sinut kun oikein ikiomaksi saan,

minä sinulle perustan satujen maan.

Sinut siihen tarvitsen.

Jotta olisit onnellinen.

(Raimo Tuomainen)